2nd - 13th May

Niin paljon kirjotettavaa...

 Torstaina 2.5. Lauriella oli vihdoinki oman maan esitelmä. Yleensä se on heti vaihdon alussa, mut jostain syystä sen klubi järjesti sen vasta nyt... Gabriel (Ranska) tuli kattoon sitä Warkworthista, ja oli sit mun host-perheessä yötä. Laurien esitelmä oli tosi hyvä eikä sitä tuntunu ees jännittävän. Se sano et ois jännittäny paljon enemmän jos ois joutunu tekeen vaihdon alussa, mulla ääni tärisi eikä enkku sujunu ku piti esitelmöidä sillon aikoja sitte :D Suunnitelmana oli et mennään kaikki kolme sit yhessä Aucklandiin viikonlopuks ja valmiiks Challenge Campia varten. Ongelmia oli normaalia enemmän, mut lopulta kaikki käänty hyvin yllättävän helposti. Ensinnäki, meillä ei ollu kyytiä Aucklandiin ja pelättii et jouduttais menee bussilla. Laurie sit kysy esitelmänsä lopuks et onks joku menossa Aucklandiin huomenna tai ylihuomenna, ensin kukaan ei sanonu mitää, mut sit yks tän rotarykokouksen paikan keittiötyöntekijöistä sit sano et sil on kaveri joka on menos Aucklandiin. KIITOS IHANAA. Saatiin sit kyyti joltain ei niin tutulta mut kaikki hyvin :D

Gabriel :D

 Me ei myöskää meinattu löytää paikkaa yöpyä su-ma, koska maanantaina piti saada aamusta heti kyyti leirille. Lopulta sit löydettiin paikat ja kaikki erottiin lauantaina eri paikkoihin yöks. Oli vaan kauhee stressi perjantai-iltana ku mietittii et missäs puistossa sitä sit yövytään. Eivaa, aina voi mennä piirin vaihtarivastaavalle Bobille yöks, mut ei haluta ressaa sitä liikaa ni yritetää aina parhaamme löytää joku toinen paikka.

 Mä olin kuitenki sit lopulta koko viikonlopun Bobilla Morganin (USA) seurana, joka siis asuu siellä. Laurie ja Gabriel oli vaa perjantai- ja lauantaiyöt. Hengattii keskustassa ja ostettii kaikki onesiet (niinku onepiece mut ei mikää merkki). Kaikki naisten mallit oli viel alennuksessa Warehousessa (paikallinen prisma/sittari) jee! Maksoin siitä siis vaa reilu 20 dollarii. Gabrielilla oli jo oma, mis on pandoja, mulla on tähtiä, Lauriella joku randomkuvio ja Morganilla muffinsseja! Oltii siis supersöpöi ja tuotii kaikki meijän onesiet leirille ni pysyttii lämpimänä kaikki sateiset illat :)

 Maanantaina ku päästiin leirille heti aluks kaikki paitsi 5 tyttöö sai parit, buddys, joista sit pidettii huolta yms leirin aikana. Mä en saanu buddya :( Myöskää Morgan, Laurie, Selina ja Antonia ei saanu. Me oltii siis vastuussa kaikenlaisissa jutuissa ja autettii muita niiden parien kanssa. Leirillä oli kaks kuuroo tyttöö, yks lyhytkasvunen puolikuuro poika, autistisia poikia, kaks downin syndroomaa, pyörätuolipoika ja epileptinen tyttö. Mä olin samassa huoneessa Sophian (Saksa) ja Samanthan (down) kanssa. Niin paljon kunnioitusta kaikille keillä on downin lapsi! Tosi rankkaa, autoin Sophiaa aika paljon Samanthan kaa. Ekana yönä ei pahemmin nukuttu, koska Samanthalla oli äitiä ikävä, halus värittää ja piirrellä, ihan mitä vaan mut ei nukkua. Se yritti kovasti myös mennä Sophian sänkyyn nukkuun sen kaa, ja kun Sophia sano ettei se saa se purskahti itkuun. Meillä ei kummallakaa ollu mitää kokemusta downin syndrooman kanssa, eli ei oikeen ees tiedetty mitä pitäs tehä, mut selvittiin kaikki ees jonkinlaisilla unilla. Loput yöt meni sit paljon paremmin.

Gabriel ja sen buddy Ngametua

 Meillä oli leirillä paljon kaikkee ohjelmaa, mut onneks myös paljon vapaa-aikaa ni päästiin jutteleen ja tutustuun kaikkien kaa. Mentiin kattoo pyörätuolirugbytreenejä ja päästii itekki kokeilee, Rainbow's Endiin joka on Uuden-Seelannin ainoo huvipuisto, kiipeilee ja meillä oli pari esitelmöijää pyörätuoleissa, konsertti-ilta missä kaikki pääsi esiintyyn, Uuden-Seelannin viittomakielen oppitunteja. Muuten vaan porukka laulo karaokee, pelas pöytätennistä, teki palapelejä, jutteli, riehu pihalla yms. Leirillä synty myös pari pariskuntaa ;) Downin lapset pariutu keskenään ja epileptinen tyttö yhen autistisen pojan kaa.

Vale (Argentiina) ja Samantha

Kiwi wall

Selina

Fraser ja heponen

Nga

 Odotukset oli aika korkeella ku mentiin Rainbow's Endiin, mut ei ois kannattanu. Täällä ei pahemmin tarvita huvipuistoja ku porukka mieluummi hyppää benji- tai laskuvarjohypyn tai menee vuorikiipeilee, laskettelee, koskilaskeen sun muuta. Rainbow's End ei vedä vertoja ees Puuhamaalle. Menin yhteen vuoristorataan, törmäilyveneisiin ja 180 asteen elokuviin. "Vau". Näitten lisäks oli vaan törmäilyautot, raketin tyylinen laite, joku pyörivä ihme oksennuslaite, 4D-teatteri ja viikinkilaiva. Tukkijoki oli korjauksessa. Pienin huvipuisto missä oon ikinä ollu :D Oltii siellä vaa aamupäivä ja hyvin aika riitti vaikka rupes sataanki!

Rakettisysteemi

Benja (Belgia) ja Agnes (Ruotsi) rakettisysteemin jälkeen :D

Newaye

Benja ja Tim

 Konsertti-iltana päätin taas vähän räpäyttää suomeks. Se on niin hauskaa ku kukaa ei tajuu ja kuulostan ihan kauheelta :D Yleisössä oli leiriläisten vanhempia ja rotareita, jotka oli järjestäny tän leirin, ja piirin presidentti! Yks autistinen poika Fraser laulo mulle, se nimenomaan sano et tää laulu on omistettu Jasminille, aww. Se oli viel ite sanottanu sen ja se toimi tosi hyvin! Se ei ollu kertonu meille et aikoo laulaa oman laulun, se siis juoni meijän selkien takana mitä aikoo tehä mut varas vaan asiintymisajan itelleen :) Monet soitti pianoo tai kitaraa tai laulo, mut Jeremy piti punnerrusoppitunnin, joka oli aika hauska! Se rupes vaa ihan rennosti vetää miljoonaa punnerrusta kaikkien eessä ja kerto muille miten niitä tehää. Daniel kirjotti ja kerto näytelmän, joita pari vaihtaria näytteli samalla. Lopuks kaikki yhessä laulettiin We are the world, ja Samanthan äiti yleisössä ainaki päästi pari kyyneltä, ei se siis varmaan ihan hirveeltä kuulostanu, ainakaa toivottavasti!

 Oli tosi hieno kokemus ja opin paljon. Oli myös tosi rankkaa mut sen arvosta :) Hienointa oli kuulla kiitokset kaikilta leiriläisiltä lopuks ja niiden "I will miss you so much", vaan viiden päivän jälkeen! Hienoja ihmisiä kaikki :)

 Seuraavan viikonlopun olin Selinalla (Sveitsi) yötä. Keskiviikkona Oskar ja Herman oli tullu takas Uuteen-Seelantiin, ku ne oli ollu viimesen kuukauden Australiassa. Maanantaina ne oli lentämässä pois jenkkeihin vähäks aikaa ja sieltä lopulta kotiin Ruotsiin. Meijän suunnitelma oli tavata yhessä Whangareissa perjantaina ja sit mennä viikonlopun aikana Aucklandii yhessä ja viettää siel vähän aikaa ja sit sanoo heipat. Mä en kuitenkaa löytäny kyytiä takas Whangareihin perjantaille, joten pysyin vaan Aucklandissa koko viikonlopun ja ne tuli sinne lauantaina.

 Menin lauantaina aamulla Selinan kaa Sveitsiläiselle torille, joka järjestetään ilmeisesti joka vuosi. Se pyys mua mukaan eikä mulla ollu muutakaa tekemistä ennenku svenska pojkar tuli puolenpäivän jälkee jote miksei! Selina oli tietty ihan innoissaan ku kuuli omaa kieltänsä ja siellä oli kaikkia sveitsiläisiä ruokia yms :) Ja mä vihdoin tapasin Safkan omistajan! Sil oli oma pikku koju. Juteltii vähän suomeks mut se ei vaan tuntunu sujuvan mun osalta. Se oli nähny mun blogikirjotuksen jossa valitin et olin kaupan ulkopuolella vähän neljän jälkee ku se oli just sulkenu :D Kuis noloo...

 Sit menin kaupungille puolenpäivän aikaan, ja pääsin ekaa kertaa kokeileen Uuden-Seelannin junaliikennettä. Olkaa kuule tyytyväisiä VR:ään, oli meinaan niin hidas juna... Autolla menee helposti nopeemmi. Mun piti oottaa aika kauan ennenku tapasin ketään kaupungilla, ja mulla oli tylsää joten päätin olla kriipivä (sori muut sanat ei sovi, haha Sanni) ja istuin penkille ottaan kuvia ohikulkijoista. Eka istuin auringossa jossai penkillä, mut se oli aika huono kulma kuvata joten vaihoin paikkaa Starbucksin viereen maahan jotain pylvästä vasten. Oli paljon parempi paikka ja ihmiset katto pahalla mut nojaa oli kivaa tylsyydentappoo. Multa kysy samaan aikaan Johannes (Saksa) ja Gabriel, ja svenska pojkar et mis oon. Sanoin molemmille et Starbucks ja katoin kummat löytää mut eka sen pylvään takaa. Jännää...

Tää on niin kiiviä! Ei kenkiä tartte ku menee ulos!

Oskar vei mun kameran ja vähän poseeras

Johannes

 Johannes ja Gabriel löys mut eka joten nousin ylös ja halattiin ja juteltiin. Muutaman minuutin päästä kuulen mun takaa "hej". Käännyin ympäri ja näin Hermanin! Äää mä sekosin ja hyppäsin sen kaulaan ja nauroin ja itkin ja tärisin ja olin ihan innoissaan nähä niitä taas. Sen jälkee hyppäsin Oskarin kaulaan ja oli sen vuoro kokee mun sekoominen. En pystyny rauhottuu hetkee vaan hypin vaa ympäriinsä ja ja jotai sekoilin :D Oli ilmeisesti vähän ikävä. Tää kaikki siis tapahtu Starbucksin eessä Aucklandin keskuskadulla.

Vooooi Herman :)

 Vietin koko viikonlopun Oskarin ja Hermanin kaa, ja ketä tahansa muita siinä sattukaa olee. Katoin niiden kaikki viimeset hyvästit ja tuntu jo valmiiks kauheelta ku ne halas muita viimestä kertaa. Maanantaina, niiden vikana päivänä, oltiin vaan me kolme ku kaikilla muilla oli koulua (hahaa mullapa ei). Mietin sit et mitä pitää tehä vikana päivänä Uudessa-Seelannissa, Aucklandissa, ilman autoo. Skytower, fish&chips, L&P. Skytower on Uuden-Seelannin korkein torni, niinku näsinneula mut melkee kolme kertaa korkeempi. Ostettiin sinne täyslippu eli päästään joka tasolle, ja pyörittiin siellä jokunen ikuisuus. Ei meillä oikee ollu kauheesti tekemistä ni hengattii vaa sit siellä. Herman mietti et tää on hyvä tapa viettää vika päivä, ku pääsee lopettaa huipulla :)

Herman! Mitä!

Apuaa lasin päällä 250 metrissä!! D:

Joku päätti hyppää tornista alas

Auckland central

mina svenska pojkar :)

 Kun sit lopulta tultiin alas, mietittiin et on ihan sikana aikaa ja mentii ettii jotai tuliaisia niiden hosteille jenkeissä. Sit pyörittii vielä ja ruvettii miettii et missäs sitä söis fish&chips. Päädyttiin jonnekki aika kauas, mut oli kyl tosi hyvää! Kellään ei ollu nälkä, mut pakko oli syödä ku oli vika päivä, juomaks tietty L&P. Ku oltii syöty mentii iha rauhassa niitte hotellille hakee meijän kamoja ja valmistautuu meijän busseihin jotka lähtee neljän aikoihin. Mun lähti neljältä ja ne meni lentokenttäbussiin joka lähtee 10 minuutin välein. Kun sit oltiin pikkuhiljaa valmiita aattelin tarkistaa kellon. 3:36pm. Shit!! Mun piti olla bussiasemalla 3:45pm ja ne aatteli mennä 3:40pm bussiin.

 Ku päästiin keskuskadulle, nähtii niiden bussin ajavan suoraan meijän eestä. Jes. Sit vähä aikaa vaa seistii ja mietittii et mitäs nyt, ja päätettii et ne saattaa mut mun bussille. Lähettiin tyyliin juokseen ku olin jo melkeenpä myöhässä, oli vielä ylämäkee kaikkien meijän tavaroiden kanssa :D Lopulta ku päästii sinne kaikki oli jo hypänny bussiin, mä annoin tavarani kuskille ja käännyin sanoo heippoja pojille. Ei mun suusta mitää järkevää tullu ulos, ihme ininää vaa ku halasin niitä. Oskar selitti kaikkee ettei nää oo hyvästit, voidaa nähä kesällä Ruotsissa tai se voi vaikka tulla Helsinkii tapaa mua, mietin koko ajan et "joo, sano joo, sano joo", mut en pystyny muuta ku inisee. Tosi sulavaa. Hermanille sit sama juttu. Ku käännyin pois hyppään bussiin, sain sanottua kimeesti "bye" ja nostin käden ilmaan.

 Siinä se. Istuin tän jälkeen pari tuntia yksin bussissa matkalla kotiin ja mietin kahta mun parhaimmista kavereista täällä. Ens tiistaina on vuorossa Morgan, kolmas näistä parhaimmista. Onneks sentää Laurie on ja pysyy täällä yhtä kauan ku määki. Sillä on lento samana päivänä ku mullaki, mut eri aikaa eli meijän pitää sanoo heipat varmaa edellisenä päivänä jo. Tää on niin vaikeeta.

 Luin just kaverin blogista tyyliin: Älä itke koska se on ohi, hymyile koska se tapahtui. Mä yritän :)